LISÄTIETOA DELFIINIEN ULKOMUODOSTA

Iho ja väritys

Keho on selkäpuolelta väriltään harmaa tai vihertävän harmaa, vatsapuoli vaaleampi, ja vanhemmilla yksilöillä joskus kevyesti pilkuttunut. Lämpimällä säällä vatsan väritys saattaa muuttua vaaleanpunertavaksi. Tumma selkäpuoli ja vaalea vatsapuoli auttavat delfiineitä sulautumaan ympäristöönsä; kun delfiiniä katsotaan yläpuolelta, sen tumma selkä ei erotu helposti pimeästä merenpohjasta, alapuolelta katsottuna vaalea vatsa puolestaan sulautuu kirkkaaseen merenpintaan. Näin väritys on hyvä suojakeino petoja vastaan, ja hämää myös taidokkaasti saaliseläimiä. Värityksessä on hyvin paljon muuntelua yksilöiden ja populaatioiden välillä.

Delfiinin iho tuntuu koskettaessa kumimaiselta. Ihossa ei ole suojaavaa kuollutta pintasolukkokerrosta niin kuin meillä ihmisillä. Sen takia delfiinien iho on erittäin herkkä, ja yleensä aikuisilla yksilöillä onkin paljon naarmuja ja jälkiä ihossaan.Yksilöllisen värityksen ja naarmujen avulla pystytään meriolosuhteissakin melko luotettavasti tunnistamaan eri delfiiniyksilöt. Delfiinin iho uusiutuu jatkuvasti. Ihon alla on paksu rasvakudoskerros, joka toimii tehokkaana ruumiinlämmön eristäjänä, energiavarastona ja auttaa säilyttämään delfiinin virtaviivaisen ruumiinmuodon.

Ulkomuoto - luuranko

Valaiden ja delfiinien luuranko on muotoutunut maanisäkkäiden luurangosta merielämään paremmin sopeutuneeksi. Osa kylkiluista on irti rintalastasta, ja kiinniolevatkin luut ovat joustavia. Rintakehä painuu kasaan sukellettaessa, joten joustavuus estää luiden murtumisen sukellettaessa syvyyksiin, joissa vallitsee korkea paine.

Takaraajan luut ovat hävinneet, eturaajat kehittyneet rintaeviksi, ja lantion luut surkastuneet pelkiksi jäänteiksi vatsapuolen lihaksistoon. Osa niskanikamista on luutunut yhteen. Pullonokka pystyy iikuttamaan päätänsä sivusuunnassa ja nyökkäilemään, toisinkuin onet muut delfiinilajit, joiden kaikki niskanikamat ovat luutuneet hteen.

Pää

Pullonokkadelfiinille ominainen kuono on noin 7-8 cm pitkä, ja e koostuu ylä- ja alaleuasta. Delfiinin suunpielet kaartuvat ylöspäin, mikä saa aikaan delfiinien nauravan yleisilmeen.

Leuoissa on 72-104 kartionmuotoista hammasta. Delfiinit eivät pureskele ravintoaan, vaan käyttävät hampaitaan pitämään ruokaa paikallaan leukojen muotoillessa ravinnon helpommin nieltävään muotoon. Hampaista voi määrittää delfiinin iän. Toisin kuin muilla nisäkkäillä, valailla ja delfiineillä ei ole erikseen maitohampaita; syntymässä saadut hampaat ovat ainutkertaiset, eivätkä ne myöskään uusiudu.

Yläleuan takaosan päällä, otsassa, on paksu rasvakeräytymä, jota kutsutaan meloniksi. Se tekee delfiinin päästä virtaviivaisemman ja pyöreämmän, ja auttaa delfiiniä suuntaamaan kaikuluotausäänensä oikeaan kohteeseensa.

Delfiinin nenäontelot johtavat melonin takaosassa sijaitsevaan sierainaukkoon. Sierainaukkoja on kaikilla hammasvalailla vain yksi. Aukko on puolikuun muotoinen, ja se kaartuu taaksepäin. Delfiini hengittää tämän aukon kautta; se pidättelee hengitystään veden alla, päästää keuhkoistaan ilman sierainaukon kautta ulos juuri ennen pinnalle nousua, vetää henkeä pinnalla ja sukeltaa taas. Tähän kuluu noin 0.3 sekuntia. Sierainaukko on lepotilassaan sulkeutuneena, ja avautuu vain lihasvoiman avulla. Delfiinien ääntely, klikit, vihellykset ja kaikuluotaus syntyvät myös nenäonteloissa ja sen ilmataskuissa. Nenäontelot johtavat henkitorveen, ja sitä kautta keuhkoihin. Henkitorvi ja ruokatorvi ovat toisistaan erillään, mikä mahdollistaa sen, että delfiini voi syödä vedenpinnan alapuolella vetämättä vettä keuhkoihinsa.

Silmät sijaitsevat pään sivuilla, lähellä suunpieliä. Silmäkuoppien sisäkulmassa sijaitsevat rauhaset erittävät öljymäistä hyytelöä, joka kosteuttaa silmiä, poistaa roskia ja luultavasti myös vähentää veden vastusta silmien osalta delfiinin uidessa. Silmien pinnassa oleva kalvo saattaa myös suojata silmiä vedessä olevilta bakteereilta. Pienet aukot aivan silmien takana ovat delfiinin korvat; korvalehtiä ei valailla ole laisinkaan.

Kylkievät

Delfiinin eturaajoja kutsutaan kylkieviksi. Ne koostuvat luusta ja kollageenisidekudoksesta. Luuston rakenne on samanlainen kuin maanisäkkäillä; viisi sormea, nivelkuopat ja pallonivelet ovat havaittavissa luurangosta, tosin lyhentyneinä ja muokkautuneena melamaisiksi ulokkeiksi.

Delfiinit käyttävät rintaeviään pääasiassa kulkunsa ohjailuun, ja pyrstön kanssa yhteistyössä myös pysähtymiseen. Kylkievien valtimoverisuonet ovat laskimosuonten ympäröimiä. Tämä estää ruumiinlämmön haihtumista evien kautta ympäröivään veteen, sillä valtimoissa kulkeva lämmin veri lämmittää lähellä olevia laskimoita ja niissä kulkevaa verta.

Jos delfiinille tulee kuuma, rintaevien pintaverisuonet laajenevat ja verenkierto niissä vilkastuu, jolloin liika lämpö pääsee haihtumaan ihon läpi meriveteen.

Pyrstö

Pyrstö on muodostunut kahdesta peräevästä. Se koostuu kollageenisesta sidekudoksesta, eikä siinä ole lainkaan luita eikä lihaksia.
Pyrstö, joka on vaakasuorassa tasossa, liikkuu ylös- ja alassuuntautuvin potkuin voimakkaiden selkä- ja takalihasten avulla. Lihakset ovat kiinnittyneet tiukasti selkärangan nikamien pidentyneisiin sarviin. Uintiliike siis eroaa täysin kalojen uintitavasta; kalathan liikuttavat pyrstöään sivusuunnassa. Pyrstössä on sitä liikuttavien lihasten ansiosta valtava voima; satoja kiloja painava delfiini voi nousta pyrstönsä avulla veden pinnalle ja kävellä pinnan tuntumassa pyrstönsä varassa.

Delfiinien uintinopeus riippuu uitavan matkan pituudesta; taloudellisin uintivauhti on 6-8 km/h, tasaisen vauhdikkaassa matkauinnissa delfiinin vauhti on noin 11-12.5 km/h. Nopeammin uidessaan ne jatkuvasti hyppivät pinnan yläpuolelle, mikä säästää energiaa. Takaa-ajotilanteessa delfiini voi saavuttaa noin 26 kilometrin tuntivauhdin, mutta ne eivät voi ylläpitää vauhtiaan muutamaa minuuttia kauempaa. Kun delfiinit uivat aivan veneiden tai laivojen vierellä tai edessä, uintivauhti on paljon nopeampaa, sillä delfiinit saavat ilmaiskyydin ratsastaessaan niiden keula-aalloilla. Pyrstö toimii myös kylkievien ja selkäevän tavoin ruumiinlämmön säätelijänä.

Delfiinin pyrstön rakennetta on tutkittu kehitettäessä parempia sukellusveneitä ja veneen potkureita. Delfiinin uintityylistä on otettu mallia myöskin uintiurheiluun; delfiinipotku lieneekin yksi nopeimmista ja tehokkaimmista tavoista edetä vedenpinnan alapuolella.

Selkäevä

Kaikilla delfiinilajeilla ei ole selkäevää. Tämän vuoksi on päätelty, että sillä ei ole elintärkeää merkitystä delfiinien hengissä pysymiselle. Se ilmeisesti toimii uinnin tasapainottajana, joka on verrattavissa laivan köliin, mutta ei ole tärkein tasapainon ylläpitäjä.

Selkäevä on kokonaan sidekudosta, luita siinä ei ole. Se sijaitsee keskellä selkää, ja on hieman kaartunut taaksepäin. Muoto kuitenkin vaihtelee hieman eri yksilöiden välillä. Selkäevällä on muiden evien tavoin ruumiinlämpöä säätelevä tehtävä.

Fysiologinen sopeutuminen merielämään

Delfiinin ruumiinlämpö on tasalämpöisille nisäkkäille ominaisesti noin 37 C. Merivesi, joka delfiiniä ympäröi, on elinpaikasta riippuen 5-25 C asteen välillä. Täten, ilman jatkuvaa energiankäyttöä ruumiin lämmittämiseksi tai ruumiin lämpöä säästäviä fysiologisia ominaisuuksia, ruumiinlämpö alenisi delfiinillä kohtalokkaasti. Energeettisesti on kuitenkin edullisempaa säästää ruumiinlämpöä kuin tuottaa sitä haihtuneen lämmön tilalle jatkuvasti lisää. Niinpä delfiinille on kehittynyt erilaisia lämmönsäästö- ja säätelymekanismeja:

Delfiineillä on paksu ihonalainen rasvakerros, joka toimii tehokkaana eristäjänä, ja tekee ruumiista virtaviivaisen. Rasvakerros toimii myös energiavarastona. Delfiinin ruumiin painosta on rasvaa noin 20 %. Lämpöä haihduttava pinta-ala on mahdollisimman pieni; raajat ovat pienet ja ruumiin muoto on sulava. Kylmissä ja syvissä vesissä viihtyvien delfiinien lämpöä haihduttava pinta-ala pienenee entisestään, koska ne ovat isokokoisempia ja niillä on pienemmät evät.

Verenkiertoelimistö on sopeutunut tehokkaaseen ruumiinlämmön säätelyyn (ks. kohdat kylkievät, pyrstö ja selkäevä). Delfiinin verenkierto ohjautuu ruumiin sisäosiin delfiinin sukeltaessa. Tämä osaltaan vähentää lämmönhukkaa ihon pinnalta.

Delfiinien aiheenvaihdunta on nopeampaa kuin maanisäkkäillä. Kiivaampi aineenvaihdunta nostaa ruumiinlämpöä. Ulospäin hengitettäessä puolestaan haihtuu lämpöä. Koska delfiinit hengittävät vain noin 1-6 kertaa minuutissa, ei lämmönhukka ole niin suurta kuin tiheämmin hengittävillä maanisäkkäillä.