Tehokkaan valaanpyynnin kiihtyessä silovalaskannat eri puolilla maapalloa hupenivat tasaisen varmaa tahtia, ja osa populaatioista hävisi kokonaan. Silovalaat ehtivät kärsiä peruuttamatonta vahinkoa; tänäkin päivänä grönlanninvalas on suurvalaista ehkä kaikkein uhanalaisin, sillä sen kanta ei ole elpynyt vieläkään.

Kun valaanpyytäjien saaliit laskivat, ja joillain alueilla ei harppunoitavaksi enää löytynyt yhtään silovalasta, heräsi huoli valaiden suojelusta. Niinpä silovalaat rauhoitettiin vuonna 1935 kaupalliselta valaanpyynniltä. Kaikki maat eivät kuitenkaan noudattaneet tätä kieltoa. Silovalaiden pyyntikiellon astuttua voimaan etsittiin uusia kohteita; alettiin pyydystää lajeja, joiden kannat olivat vielä suhteellisen luonnontilaisia. Uurteisvalaista ryhävalaita, sinivalaita ja sillivalaita, sekä harmaavalaita ja hammasvalaisiin kuuluvaa kaskelottia alettiin lahdata samaan tahtiin kuin silovalaitakin aikoinaan. Niinpä niidenkin kannat hupenivat järjettömän ryöstöpyynnin ansiosta erittäin alhaisiksi. Näitä lajeja pidetään yhä vieläkin erittäin uhanalaisina. Esimerkiksi harmaavalaiden Pohjois-Atlantin kanta on kokonaan hävinnyt. Sinivalaan eteläisen pallonpuoliskon kanta on huvennut 250 000 yksilöstä noin 500 yksilöön, ja pohjoisellakin pallonpuoliskolla tämä maapallon suuri eläin on erittäin harvinainen näky.

Valaanpyynnin rajoittaminen

Valaskantojen romahtaminen maailman merissä herätti huomiota, ja pelko näiden merten jättiläisten sukupuuttoon kuolemisesta herätti suojelijat. Vuonna 1946 tehtiin kansainväline valaanpyynninrajoitussopimus, jonka allekirjoitti 14 maata. Nämä maat muodostivat kansainvälisen valaanpyyntikomission (IWC). Pyynnin rajoitukset eivät kuitenkaan olleet riittävä toimenpide miltei
sukupuuttoon lahdattujen, hitaasti lisääntyvien valaslajien pelastamiseksi. Kaiken lisäksi useimmat maat pikkuhiljaa alkoivat rikkoa sopimusta vastaan. Tämän tuloksena valaita tapettiin vauhdilla, joka oli kiivaampi kuin koskaan aikaisemmin.

Lukuisten rajoitusten, suositusten, kampanjoiden ja valistustyön jälkeen saatiin vasta vuonna 1982 aikaiseksi sopimus, jossa kaupallinen valaanpyynti asetettiin pannaan. Sopimus tuli koskemaan kaikkia maita, jotka olivat käyttäneet valaita kaupallisesti hyväkseen. Valaanpyyntiä kuitenkin kannattivat Japani, Norja, Islanti, Brasilia, Venäjä, Peru ja Korea. Sopimus astui voimaan vuonna 1986, mutta erityisesti Japani, Norja ja Islanti käyttivät hyväkseen sopimuksen porsaanreikiä; he eivät pyytäneet valaita kaupallisiin tarkoituksiin, vaan perustelivat valaiden tappamisen tieteellisillä
tarkoituksilla.

Vuoden 1986 jälkeen Japani on tappanut 2400 valasta tieteen nimissä. Norja on myös tappanut valaita sopimusvuoden jälkeen joka vuosi vuotta 1991 lukuun ottamatta; "tieteelle" on uhrattu 287 valasta, ja 1117 valasta on pyydetty kaupallisiin tarkoituksiin. Kaiken kaikkiaan poikkeusluvalla valaita on tapettu vuoden 1996 jälkeen yli 15 000 yksilöä.

Maailman luonnonsuojelujärjestöt kritisoivat tieteellisen tutkimuksen tarkoitusperiä; kaikki ne asiat suurvalaista, jotka vaativat valaan tappamista, on jo saatu selville. Tutkimuksen täytyisi nyt keskittyä elävien valaiden populaatioihin, jotta saataisiin tärkeää tietoa maailman valaskannoista ja niihin vaikuttavista tekijöistä.

Vuoden 1982 sopimus sallii omavaraistaloudessa elävien lkuperäiskansojen ja heimojen harjoittaman valaanpyynnin avinnoksi ja elintärkeiden tuotteiden valmistukseen. He ovat
pyytäneet yhteensä noin 2000 valasta erikoisluvalla vuoden 1986 jälkeen. Pääasiassa eskimoille ja intiaaneille myönnetyt erikoiskiintiöt ovat nousseet vuosien mittaan, vaikka monien erittäin
uhanalaisten valaslajien paikalliset kannat kärsivät pienemmänkin mittakaavan pyynnistä.

Esimerkiksi Grönlannin Inuiteilla on lupa 20 lahtivalaan ja 19 sillivalaan pyydystämiseen jo ennestäänkin erittäin alhaisista kannoista. Alaskan Inuiteilla ja Venäjän Chukotka-heimolla on myös lupa pyytää erittäin uhanalaisia grönlanninvalaita; kiintiö on vuosien mittaan kasvanut yhä suuremmaksi, ja tällä hetkellä se on 56 yksilöä vuodessa.

Joissakin tapauksissa on herännyt epäily siitä, että heimoille myönnetyt pyyntikiintiöt ovat liian suuria tai jopa tarpeettomia heimon toimeentulon kannalta. Esimerkiksi Washingtonin osavaltion
Makah-heimon intiaaneille, jotka eivät ole pyytäneet valaita 70 vuoteen, on myönnetty viiden harmaavalaan pyyntikiintiö. Monet maat ovat protestoineet tätä kiintiötä vastaan.

Valaanpyynnin pannaan asettamisesta huolimatta vuosittain pyydettävien valaiden määrä on kasvanut pikkuhiljaa, ja yhä uusia anomuksia ja poikkeuksia eri maille ja kansoille myönnetään tieteen tai omavaraistalouden nimissä.

Muut uhkat

Vaikka suuren mittakaavan valaanpyynti onkin saatu viime vuosina aisoihin, ei se kuitenkaan yksin takaa valaskantojen elpymistä. Monet valaslajit ovat vähentyneet niin harvalukuisiksi, että niiden ei uskota palaavan entiselle tasolleen vuosikymmeniin, jos koskaan. Siitä pitävät huolen valaiden hitaan lisääntymistahdin lisäksi ihmisen aiheuttamat epäsuorat uhkat valaspopulaatioille. Vaeltavina lajeina valaat joutuvat alttiiksi monenlaisille ympäristön häiriötekijöille. Valaiden elinalueet saastuvat öljyn, ympäristömyrkkyjen ja jätteiden ansiosta, laivaliikenne ja kalastus häiritsee valaita ja merenalainen melu voi vahingoittaa valaiden herkkää kuulojärjestelmää ja sitä kautta yhteydenpitoa lajikumppaneihin.