LISÄTIETOA DELFIINIEN LISÄÄNTYMISESTÄ

Lisääntymistoiminnat

Vaikka pullonokkadelfiinit voivat lisääntyä mihin vuodenaikaan tahansa, on tiettyjä aikoja, jolloin lisääntymistoiminnot ovat aktiivisempia. Pullonokkadelfiinit, kuten useat muutkin valaat, tulevat lisääntymis- toiminnoiltaan aktiivisemmiksi päivän pidetessä. Päivän pituus ja valon määrä nimittäin vaikuttavat hormonitoimintoihin kiihdyttävästi, mikä saa aikaan sukuvietin heräämisen.

Kuva: Särkänniemen Delfinaarion Eevertti-poikanen ja Näsi-emo pian synnytyksen jälkeen.

Delfiinien lisääntymistoiminnoista on saatu paljon tarkkaa tietoa delfinaario-oloissa: Lisääntymistoiminnot tapahtuvat yleensä illalla tai aamulla. Uros kosiskelee naarasta koskettelemalla sitä kehollaan ja ottaa kosioasentoja, esim. vääntää vartalonsa s-kaaren muotoiseksi eli nostaa päänsä ylös ja kaartaa pyrstönsä alaspäin. Myös naaras osoittaa paljon huomiota urokselle. Usein juuri naaras aloittaakin kosiskelun, mikä voi olla merkki urokselle, että naaras on vastaanottavainen. Delfiinithän eivät voi viestittää hajujen avulla, sillä niillä ei ole hajuaistia. Ne voivat yhdessä kisailla ja olla toisilleen hieman kovakouraisiakin.

Delfiinit ovat moniavioisia; uros saattaa paritella useamman kuin yhden naaraan kanssa. Nuorten urosten on havaittu yrittävän läheistä kontaktia samaa sukupuolta olevien kanssa, joskus jopa haiden tai merikilpikonnien kanssa.

Luonnossa on havaittu, että urosten laumasta saattaa lähteä muutama uros nuorten naaraiden luokse, pakottaa laumasta erilleen yhden naaraista, ajaa sitä takaa ja tämän jälkeen yrittää paritella naaraan kanssa. Jos uroksia on paljon, niiden välille saattaa muodostua rajuakin kilpailua naaraasta.

Raskaus

Pullonokkadelfiinin poikasenkantoaika on noin 12 kuukautta. Delfinaariossa delfiinien raskaus voidaan havaita verinäytteen ja ultraäänikuvan perusteella; progesteronihormonin suuri määrä veressä on selvä raskauden merkki, myöhemmässä vaiheessa eläinlääkäri voi havaita ultraäänilaitteella sikiön delfiinin kohdussa.

Delfiinien raskauden edistyminen on suuresti riippuvainen emosta; nuoret, yleensä alle 10- vuotiaat naaraat, ja naaraat, jotka eivät ole aiemmin synnyttäneet, saattavat kokea todennäköisemmin keskenmenon, kuin kokeneemmat delfiininaaraat. Nuorella iällä saattaa olla merkitystä siinäkin suhteessa, että delfiinin elimistö ei vielä ole tarpeeksi vahva kestämään raskauden vaatimuksia. Toisaalta, mitä vanhempi emo on, sitä suurempi riski on poikasella syntyä kuolleena.

Näytöksissä delfiinit esiintyvät esittäen luonnollisia käyttäytymismuotojaan, joten raskaana olevaa delfiiniä ei erityisesti tarvitse kieltää osallistumasta näytökseen. Se saa siis osallistua näytöksiin omasta tahdostaan. Tosin kantavaa naarasta tarkkaillaan hyvin intensiivisesti, ja tarvittaessa sen osallistuminen näytöksiin voidaan estää.

Synnytysajankohta

Poikasia syntyy kaikkina vuodenaikoina, mutta tietyillä alueilla on havaittu kausittaisia piikkejä syntyneiden poikasten lukumäärissä. Nämä ovat luonnollisesti yhteydessä aktiivisimpiin pariutumiskausiin. Esim. Floridan länsirannikolla suuri osa synnytyksistä ajoittuu toukokuuhun, Texasin lahdella maaliskuuhun ja Tyynenmeren rannikolla syksyyn.

Synnytys

Normaalisti naaras saa yhden poikasen, mutta myös kaksoisraskauksia on tavattu. Kaksosten syntymistodennäköisyys delfiineillä on samaa luokkaa kuin ihmisillä.

Poikanen syntyy veteen, normaalisti pyrstö edellä. Poikanen on kiinni emon istukassa napanuoran välityksellä, joka kuljettaa sikiölle ravintoa ja happea. Kun poikanen syntyy pyrstö edellä, poikasella on mahdollisuus saada happea napanuoran välityksellä synnytyksen aikana, joka voi kestää jopa muutaman tunnin.

Synnytyksessä napanuora voi helposti katketa ennen aikojaan, tai mennä joko mutkalle tai solmuun, jolloin poikasen hapensaanti vaikeutuu.

Poikasen kylkievät ja pyrstö ovat taipuneena niin, että ne eivät ole haittana synnytyksessä. Kun poikanen on kokonaan ulkona ja napanuora katkennut, poikanen ui välittömästi pintaan ottamaan ensimmäisen henkäyksensä happea. Jos poikasella on tässä vaikeuksia, emo työntää poikasensa kuonollaan pintaan. Vaikka poikanen olisi syntynyt kuolleena, emo saattaa kannatella poikastaan pinnalla useita tunteja synnytyksen jälkeen.

Sekä luonnossa että delfinaariossa on synnytyksen yhteydessä havaittu, että usein synnytyksessä avustaa toinen naaras. Heti syntymän jälkeen muut ryhmän jäsenet keräytyvät emon ja poikasen ympärille pedoilta suojaavaksi ringiksi.

Poikanen

Poikanen on syntyessään noin 106-132 cm:n pituinen ja painaa noin 20 kg.

Heti syntymän jälkeen poikasen selkäevä ja pyrstö ovat hyvin taipuisia ja velttoja, mutta ennen pitkää niissä oleva kudos kovettuu tehden niistä jäykkiä.

Poikaset ovat syntyessään aikuisia tummempia väritykseltään. Niillä on kehossaan myös vaaleita pystyraitoja, jotka ovat syntyneet poikasen ollessa keräksi käpertyneenä emon kohdussa. Raidat häviävät muutaman kuukauden kuluessa.

Poikanen kykenee uimaan välittömästi syntymänsä jälkeen, tosin koordinaatiokyky ei heti alussa ole paras mahdollinen. Poikaselle tuottaa joskus vaikeuksia pysyä sukelluksissa, sillä poikasella on ruumiissaan enemmän rasvakudosta kuin lihasta. Koska rasvakudos on kevyempää kuin lihaskudos, se toimii ikään kuin pelastusliivinä poikaselle. Poikasen voimistuessa lihasten osuus poikasen ruumiinpainosta kasvaa, ja näin uintikin onnistuu paremmin.

Poikanen alkaa muodostaa ääniä jo muutaman päivän ikäisenä, mutta jokaiselle delfiinille yksilöllinen ääntelytapa (ns. signature whistle eli yksilöääni) kehittyy vasta myöhemmin. On oletettu, että poikanen oppii emoltaan tietyn tavan äännellä, ja että emon ja poikasen yksilöäänet muistuttavat enemmän toisiaan kuin muiden delfiinien vihellystapoja. Emo vihelteleekin vilkkaasti poikaselleen heti synnytyksen jälkeen muutaman päivän ajan, jotta poikanen oppisi tunnistamaan oman emonsa äänen.

Poikanen kasvaa ensimmäisenä ikävuotenaan huimaa vauhtia. Esim. Särkänniemen Leevi-poikanen oli syntyessään noin 20 kilon painoinen ja metrin pituinen pienokainen, mutta jo yksivuotissyntymäpäivänään lähes satakiloinen ja kaksimetrinen komea nuorukainen.

Poikasenhoito

Poikasenhoidon tasossa on eroja emojen välillä. Delfinaarioissa on vertailtu emojen poikasenhoitotapoja, ja havaittu, että vanhemmat ja kokeneemmat emot ovat taitavampia hoidossa kuin nuoret ensisynnyttäjät. Ilmeisesti poikasen hoidossa on monia asioita, jotka vaativat opettelua, mallista oppimista ja toisten delfiinien opastusta.

Emon ja poikasen suhde on hyvin kiinteä poikasen ensimmäisen elinvuoden ajan. Emodelfiini voi antaa ryhmän toisen naaraan avustaa itseään poikasenhoidossa, mutta on muutoin hyvin tarkka, ketä päästää poikasensa lähelle.

Avustavaa delfiiniä kutsutaan auntieksi tai kätilödelfiiniksi. Auntie voi avustaa emoa jo synnytyksessä. Myöhemmin auntie voi uida poikasen turvana esim. emon ruokaillessa. Auntiet ovat normaalisti vanhempia ja kokeneempia naaraita, ja niiden rooli kokemattomampien emojen opastamisessa voi joskus olla korvaamatonta.

Delfinaarioissa on poikasenhoitoa ja auntien toimintaa päästy seuraamaan erittäin tarkasti. Esim. Kolmårdenin delfinaariossa on auntiena useasti toiminut vanhempi ja itse jo monta poikasta saanut naaras, Vicky. Se on opastanut poikasen hoidossa monia kokemattomampia naaraita ja joskus jopa adoptoinut poikasen vähäksi aikaa, kun poikasen oman emon äidinvaistot eivät vielä olleet heränneet. Särkänniemessä Niki on hoitanut Leeviä Näsin halutessa levätä.

Emo ui poikasensa vierellä ja ohjailee poikasensa liikkeitä. Poikasen uintia ja emon vierellä pysymistä helpottaa huomattavasti se, että poikanen pysyttelee aivan emon kylkievän yläpuolella, missä veden vastus on vähäisintä. Emo syrjäyttää uidessaan edestään vettä, ja näin poikanen pääsee eteenpäin ikään kuin emonsa "imussa".

Emon nisät sijaitsevat alavatsassa, eräänlaisissa vaoissa. Nisiä on kaksi, ja ne työntyvät vaoista ulos maidontuotannon alettua. Emo alkaa normaalisti imettää poikastaan viimeistään kuuden tunnin kuluttua synnytyksestä. Imetys tapahtuu vedessä, yleensä pinnan läheisyydessä. Emo kääntyy alussa sivuttain tarjoten nisiään poikaselle. Myöhemmässä vaiheessa poikanen oppii itse löytämään nisät ja joskus jopa pumppaa kuonollaan tai päällään emon maitorauhasia ennen ruokailua. Tämä ilmeisesti kiihdyttää maidon virtausta nisistä. Ensimmäisinä päivinä poikanen imee noin 4-8 kertaa tunnissa. Alussa imetykset ovat hyvin lyhyitä, vain muutaman sekunnin mittaisia, mutta ajan kuluessa imetysten väli kasvaa ja yksittäiset imetykset kestävät yli kymmenen sekuntia. Niinpä poikasen oppiessa imemään maitoa se saa kerralla tarvitsemansa maitomäärän, eikä sen täten tarvitse tehdä useita imemisyrityksiä.

Koska delfiinillä ei ole huulia, ei poikanen voi tarttua nisään tiukasti. Oletetaan, että poikanen taittaa kielensä torvelle ja emo ruiskuttaa maitonsa poikasen suuhun. Näin maidonsaanti nopeutuu, mikä on hyödyllistä, sillä poikanen ei voikaan imeä pitkiä aikoja maanisäkkäiden tavoin, senhän on välillä käytävä pinnalla hengittämässä.

Delfiinien, kuten muidenkin valaiden, maito on erittäin energiapitoista; siinä on noin 33 % rasvaa, 7 % proteiinia ja 58% vettä. Maitosokeria eli laktoosia maidossa on hyvin vähän. Energiapitoinen maito auttaa poikasta kasvamaan ja voimistumaan nopeasti sekä kehittämään paksun, eristävän rasvakerroksen ympärilleen. Delfiini voi imettää poikastaan jopa puolitoista vuotta, tosin poikanen alkaa maidon ohella syödä kalaa jo 3-4 kuukauden iässä, jolloin hampaat puhkeavat.

Emo ja poikanen käyvät normaalisti yhdessä pinnassa hengittämässä, tosin poikanen voi käydä silloin tällöin pinnassa yksin jo muutaman päivän ikäisenä. Jos emo ei huomioi tarpeeksi poikastaan, poikanen saattaa joutua jatkuvasti nousemaan yksin pintaan. Poikasen ensimmäiset viikot kuluvat uintia, maidon imemistä ja emon seuraamista opetellessa. Tänä aikana emon ja poikasen välille kehittyy tärkeä side, joka voi kestää syntymän jälkeen useita vuosia.

Poikanen on hyvin leikkisä, ja erityisen mukavaa on kisailla muiden nuorten delfiinien kanssa. Tällä tavoin poikanen oppii tuntemaan ryhmän muita delfiineitä, niiden käyttäytymistä ja delfiinielämän tärkeitä sääntöjä. Näin pikkudelfiini kasvaa ajan mittaan kiinteäksi osaksi delfiiniryhmää.

Jos poikanen on kovin tottelematon, voi emo rankaista poikastaan; se painaa poikastaan pohjaa vasten tai nostaa poikasen kuonollaan pinnan yläpuolelle. Tällä onkin tärkeä merkitys, sillä luonnossa poikasen ei ole turvallista harhautua emostaan tai olla liian utelias. Poikastahan vaanivat monet meren vaarat, kuten hait ja muut pedot, verkot ja veneet. Poikasen pohjaan painaminen voi olla myös emon keino opettaa poikastaan oikeaan hengitysrytmiin. Poikanen oppii monia asioita pelkästään toisia delfiineitä seuraamalla. Niinpä esim. delfinaariossa pikkudelfiini oppii monia tehtäviä suoraan emoltaan tai vanhemmilta ryhmän jäseniltä. Urokset eivät normaalisti osallistu poikasenhoitoon, tosin joskus on urospuolisen delfiinin havaittu toimivan auntiena.

Tutkimus

Delfiinien lisääntymisbiologiaa on tutkittu paljon delfinaario-oloissa, missä on helpompi tarkkailla vedenalaisia tapahtumia kuin merellä. Tulosten vertailu on myöskin helpompaa vakio-olosuhteissa.

Fysiologisissa tutkimuksissa, kuten hormonitasojen tutkimuksessa pyritään saamaan selville mm. hormonitasojen vaihteluiden merkitystä delfiinien raskauden edistymisessä ja näin selvittää ensisynnyttäjien ja kokeneempien naaraiden välisiä eroja poikasensaannissa ja -hoidossa.

Käyttäytymistutkimuksissa keskitytään usein emo-poikassuhteeseen ja siihen vaikuttaviin tekijöihin. Tarkkailu on hyvin intensiivistä, ja lähes kaikki toiminnot altaassa pyritään kirjaamaan ylös. Erityisesti keskitytään seuraaviin asioihin:

1.Imetys. Imetysten keskimääräinen kestoaika, imetystiheys ja näiden muutokset ajan kuluessa antavat tietoa emon maidontuotannosta, imetyshalukkuudesta ja myös poikasen tilasta. 2.Hengitysrytmi. Käyvätkö emo ja poikanen yhdessä pinnalla, vai joutuuko poikanen usein itse käymään pinnalla ja kuinka usein. Nämä kertovat paljon emon poikasenhoidosta ja poikasen kunnosta.
3.Poikasen yksinolo. Harhaileeko poikanen paljon yksin, vai pyrkiikö emo esim. rankaisun avulla pitämään poikasen vierellään.

Delfiinien lisääntymisbiologian tutkiminen on hyvin edistyksellistä. Tutkimukset osaltaan ovat edistäneet delfiinien lisääntymismenestystä, ja kokoajan suurempi osa maailman delfinaarioissa elävistä delfiineistä on myös syntynyt siellä. Myös delfinaariossa syntyneet delfiinit ovat saaneet poikasia menestyksellisesti. Siksi luonnonvaraisia delfiineitä ei enää pyydetäkään merestä.

Tutkimuksen tärkein päämäärä onkin selvittää delfiinien lisääntymiseen liittyviä seikkoja niin luonnossa kuin delfinaarioissakin, ja tätä kautta auttamaan delfiineitä lisääntymään ja hoitamaan poikasiaan vaikeuksitta. Kaikki tehdään kuitenkin delfiinien ehdoilla.

Miten delfiinien sukupuolet voidaan erottaa toisistaan?

Delfiinien sukupuoltenväliset erot eivät ensi silmäyksellä näy kovin helposti. Asian selvittämiseksi tarvitaankin vilkaisua delfiinin mahan alle.

Naaraan sukupuoliauokko

Naarailla sukupuoli- eli genitaaliaukko sijaitsee lähempänä peräaukkoa kuin napaa. Genitaaliaukko on pidempi kuin uroksella. Genitaaliaukon ympärillä molemmilla puolilla on yksi nisä. Nisät ovat selvimmin näkyvissä silloin kun naaras on kantavana tai imettää poikastaan.

Uroksen genitaaliaukko sijaitsee hieman kauempana peräaukosta kuin naaraiden sukupuoliaukko.

Sekundäärisistä sukupuolieroista selvimmin tulee esille yksilön koko: urokset ovat yleensä rotevatekoisempia ja suurempia kuin naaraat.

uroksen sukupuoliaukko